Otsikko1

Numeerisia arvoja historiallisille maanjäristyksille

Intensiteettien ja makroseismisen alueen avulla voidaan laskea historiallista maanjäristystä likimäärin luonnehtivia parametreja. Niihin kuuluvat paikka (episentrin sijainti), pesäpaikan (hyposentrin) syvyys maanpinnan alla ja magnitudi. Tarvitaan myös tapahtumahetki, joka määrittää, mitkä paikat kuuluvat samaan maanjäristykseen. Alun perin tekstimuotoinen tieto muokataan numeroiksi.

Tapahtuma-aika on periaatteessa mutkatonta laittaa numeromuotoon. Historiallisen maanjäristyksen tapahtuma-aika voi kuitenkin olla epätarkka ja vajaa; kenties tiedetään ainoastaan, että järistys sattui tiettynä vuonna talvella. Ilman tunteja ja minuutteja pääjäristyksen erottaminen jälkijäristyksistä on mahdotonta.

Episentrin paikka annetaan järistyslistoissa pituus- ja leveysasteen koordinaatteina. Se perustuu usein päättelyyn tuntuvuusalueesta. Voimakkaimmat järistysvaikutukset, eli suurimmat intensiteetit, voivat ilmetä episentrin tuntumassa, mutta tämä ei aina pidä paikkaansa. Tietyissä tapauksissa makroseisminen ja instrumentaalinen episentri eivät ole samat. Esimerkiksi meren pohjassa sattuneen järistyksen suurimmat vaikutukset havaitaan tavallisesti rannikolla.

On olemassa yhtälöitä maksimi-intensiteetin, makroseismisen alueen keskimääräisen säteen ja pesäpaikan syvyyden välisestä riippuvuudesta. Mikäli havaintoja on runsaasti, saadaan likimääräinen tieto pesäpaikan syvyydestä. Sitä ei voida ratkaista pienten havaintomäärien avulla. usein täytyy tyytyä arvioimaan ainoastaan paikka ja magnitudi historialliselle maanjäristykselle.

Magnitudi ainutkertainen jokaiselle maanjäristykselle

Maanjäristyksiä asetetaan suuruusjärjestykseen magnitudin (symboli M) avulla. Magnitudin 2,6 järistys on pieni, M = 5,9 keskisuuri ja M = 7,8 suuri. Maailmassa sattuu melko harvoin jättiläisjäristyksiä, joiden magnitudi ylittää arvon 9. Magnitudi on yksi ainoa kutakin järistystä luonnehtiva luku, joka kuvaa siinä vapautunutta energiaa.

Amerikkalainen Charles Richter otti ensimmäisenä käyttöön magnitudin käsitteen seismologiassa. Hänen 1930-luvulla tekemäänsä työhön perustuva magnitudiasteikko levisi laajaan käyttöön eri puolille maailmaa. Monet varmaan muistavat uutisten ja päivittäislehtien ilmoittaneen maanjäristyksen voimakkuuden magnitudina Richterin asteikolla. Tapa on häviämässä, koska nykyään on käytössä paljon tarkempia magnitudiasteikkoja.

Magnitudin määritykseen tarvitaan ainakin yhden seismografin rekisteröimä maanliike. Kuinka sitten arvioidaan historiallisen maanjäristyksen koko, kun niiden aikana ei ollut minkäänlaisia kojeita maanliikkeen havaitsemiseen? Seismologit hyödyntävät magnitudin ja maanjäristyksen tuntuvuusalueen (symboli A) välistä yhteyttä. Tarkemmin sanottuna magnitudi ja tuntuvuusalueen logaritmi ovat samaa suuruusluokkaa, M ≈log A . Niiden välille voidaan määrittää muunnosyhtälö mahdollisimman monen magnitudi-tuntuvuusalueparin avulla. Makroseisminen tuntuvuusalue tulee siis määrittää nykyaikana sattuville järistyksille, joilla on instrumentaalinen magnitudi. Yhtälön avulla voidaan laskea magnitudi historiallisille maanjäristyksille, joille tunnetaan ainoastaan tuntuvuusalue.

Magnitudin ja makroseismisen tuntuvuusalueen logaritmin välinen riippuvuus vaihtelee alueittain. Fennoskandiassa maanjäristys tuntuu suuremmalla alueella kuin samankokoinen maanjäristys esimerkiksi Englannissa. Tämä johtuu siitä, että järistyksessä vapautunut seisminen energia vaimenee Fennoskandiassa hitaammin kuin Englannissa. Kun historiallisen maanjäristykseen liittyviä parametreja käytetään, on syytä pitää mielessä, että ne eivät välttämättä ole kovin tarkkoja.